Paluu Kuukivelle

Teimme pienen visiitin Melaniemen kiville, taas ensimmäisellä kerralla hyväksi havaitulla Kuukivelle. Kivi on saanut nimensä koloista ja huokosista, jotka ovat syntyneet kivessä olleen raudan poisruostumisesta. Tällä kertaa mukana olivat Anssin ja Markon lisäksi myös Satu ja Juha. Juha taisi kiivetä ensimmästä kertaa luonnonkivellä, mutta silti nousi ihan yhtä hyvin kun minäkin, ja pysyi ihan kohtuullisesti Markon ja Anssin tahdissa.

Tuntuma kiveen oli jo hieman parempi, ja pari reittiä nousi oikeastaan aika helposti. Kuukiveltä eivät kuitenkaan eväät lopu kesken, ja toisen puolen vitoseksi greidattu reitti osoittautui edelleen menemättömäksi paikaksi muille paitsi Anssille, joka pitkän projektoinnin jälkeen kiskoi itsensä huipulle.

kartalla

Boulderoimassa

Käytiin Anssin ja Markon kanssa boulderoimassa Melaniemen kivillä. Tällä kertaa leikkipuiston vieressä olevilla lohkareilla, viimeeksi oltiin pururadan varressa. Huonosti nousi, nelosen reitti meni vielä ylös, mutta siihen jäi. Anssi ja Marko kiipesivät reitin, joka oli topossa merkattu johonkin 6- -luokkaan, mutta tuskin ihan sillä tavalla kun se on tarkoitettu mentäväksi. Keli oli todella hyvä ja hyttysetkin loistivat tällä kertaa poissaolollaan.

 

kartalla

Blogin startti

Morjens! Tämä on yritys kasata matkapäiväkirjoja sun muuta samaan paikkaan verkkoon nähtäville. Lähinnä sivusto on kavereita varten, mutta voihan niiden selailu olla mielenkiintoista muillekin, tai jopa hyödyllistä jos on itse lähdössä samoille mestoille.

Swahili Divers, Pemba – Helsinki

Aamusta maksoimme laskut, ja lähdimme pomppivalla autokyydillä kohti Mkoania. Siellä hyppäsimme jälleen Sepidehiin, joka kyyditti meidät suoraan Dar Es Salaamiin. Janne oli niin leipiintynyt paikallisten tönimiseen ja rynnimiseen laivaa purettaessa, että oli lähellä lyödä muutamaa paikallista. Riitelimme taksikuskin kanssa hinnan lentokentälle pääsystä, ja hetken päästä olimme Darin lentokentällä. Siellä tapasimme suomalaisen tytön Elinan, joka oli ollut pidemmällä reissulla Keniassa ja Tansaniassa siskonsa kanssa. Lennot sujuivat tavallisesti.Helsinki-Vantaalla oli sankka sumu, ja varsin kalsea ilma. Kaivoimme taskujemme pohjilta muutamia markkoja, ja ostimme oluet. Pankkiautomaatti osasi kertoa, että tilillä olleet markat olivat reissun aikana muuntautuneet euroiksi, eikä niitä ollut paljoa. Ei sinnepäinkään tarpeeksi bussilippuun Tampereelle. Onneksi Jannen isä sattui olemaan Helsingissä, ja kävi heittämässä meille rahat. Afrikan löytöretki oli ohi.

Aamusta maksoimme laskut, ja lähdimme pomppivalla autokyydillä kohti Mkoania. Siellä hyppäsimme jälleen Sepidehiin, joka kyyditti meidät suoraan Dar Es Salaamiin. Janne oli niin leipiintynyt paikallisten tönimiseen ja rynnimiseen laivaa purettaessa, että oli lähellä lyödä muutamaa paikallista. Riitelimme taksikuskin kanssa hinnan lentokentälle pääsystä, ja hetken päästä olimme Darin lentokentällä. Siellä tapasimme suomalaisen tytön Elinan, joka oli ollut pidemmällä reissulla Keniassa ja Tansaniassa siskonsa kanssa. Lennot sujuivat tavallisesti.

Helsinki-Vantaalla oli sankka sumu, ja varsin kalsea ilma. Kaivoimme taskujemme pohjilta muutamia markkoja, ja ostimme oluet. Pankkiautomaatti osasi kertoa, että tilillä olleet markat olivat reissun aikana muuntautuneet euroiksi, eikä niitä ollut paljoa. Ei sinnepäinkään tarpeeksi bussilippuun Tampereelle. Onneksi Jannen isä sattui olemaan Helsingissä, ja kävi heittämässä meille rahat. Afrikan löytöretki oli ohi.

kartalla

Swahili Divers – Pemban pohjoisosan kiertoajelu

Viimeisen päivän sukellukset jätimme rahanpuutteessa väliin, ja kävimme sen sijaan brittipariskunnan kanssa ajelulla Pemban pohjoisosassa. Mielenkiintoisinta antia oli vanhan Toyotan pickupin hajoaminen kolmesti matkan aikana. Kävimme pienellä luonnonpuistoalueella, mikä oli kohtalaisen köyhä verrattuna aiemmin näkemiimme. Oppaat yrittivät kinuta ylimääräistä tippiä, jota emme suostuneet antamaan. Pohjoisen kylät olivat kaikki samankaltaisia, savimajoja ja elinkeinona kalastusta tai pienen mittakaavan maanviljelyä. Paikallisille lapsille oudonväriset ihmiset olivat lakkaamaton ilonaihe.Päivällisellä vaihdettiin Afrikka-kokemuksia muiden vieraiden kanssa. Useimmat olivat avustustyöntekijöitä, joista osalla oli vuosia kokemusta pimeällä mantereella toimimisesta. Juuri saapunut brittipariskunta oli ihmeissään jutuista. John antoi varsinkin palaa täyslaidalta. Hän tuumasi olleensa Afrikassa yli vuoden, ja nyt saisi riittää. Muiden kokemukset olivat hieman samansuuntaisia.

kartalla

Swahili Divers – Le Reef Cache ja Coral Mountain

Pienen säätämisen jälkeen saimme raha-asiamme järjestettyä. Ensin soitimme Jannen äidille Suomeen, ja annoimme nopeasti numeron Swahili Diversille, koska soittaminen maksoi sekuntitaksan. Sitten paluusoitolla hoidimme Western Unionin vaatimat järjestelyt, ja lopulta saimme rahamme postista. Postissa Westernin käyttäminen aiheutti melkoisen hässäkän, jossa valkopartainen musta mies latoi papereihin epälukuisen määrän leimoja kaikkien muiden työntekijöiden ihmetellessä ympärillä. Lopulta tiskiin alkoi ilmestyä Tansanian shillinkejä, ja sukellukset saattoivat jatkua.Hyppäsimme rantaan päästyämme veneeseen ja ajoimme Misali Islandille. Siellä jätimme kyydistä brittiläisen pariskunnan, puimme märkäpuvut ja jatkoimme veneellä Le Reef Cachelle. Laskeuduimme veneeltä Serenan johdolla 25 metrin syvyyteen n. 45 asteteen kulmassa olevalle koralliseinälle. Sukelsimme virran mukana seinää pitkin kaloja ja muita mereneläviä katsellen. Näimme mm. napoleonkalan ja sähkörauskun. Sain parannettua ilmankulutustani edellisistä sukelluksista, ja Serenan mittari näytti ensimmäisenä 50 baria. Nousimme viiteen metriin kolmen minuutin dekopysähdykseen. Pinnassa meidät poimittiin veneeseen jolla palasimme Misalille lounasta ja jäännöstypen tuulettelua varten. Odotellessamme snorklailimme Misalin rantavesiä.

Kahdelta lähdimme Misalin rannasta Coral Mountainille. Sukelsimme taas Serenan ja Jannen kanssa kolmisin. Laskeuduimme reilun 20 metrin syvyyteen upealle koralliseinälle. Seinän ympärillä pyöri valtava määrä värikkäitä kaloja kun sukelsimme virran mukana eteenpäin. Jannella oli tällä sukelluksella uskomaton silmä, ja hän spottasi useimmat parhaista löydöistä: kivenkolossa lymyilleen punaisen mustekalan, julmannäköisen (ja kokoisen) mureenan, sinisessä uivan merikilpikonnan ja suuren napoleonkalan. Suurikokoinen kuningaskala kävi tervehtimässä minua lähietäisyydeltä. Sukelluksen lopuksi näimme vielä komean leijonakalan korallikolossaan. Normaalin kolmen minuutin dekompression jälkeen Serenan sukellustietokone välkytti vielä ruutuaan: pintaan ei ollut vielä asiaa pariin minuuttiin, joskaan kiirettä ei ollutkaan. Ilmaa riitti vielä, ja sukellus oli parasta kokemaani koralliriuttasukellusta.

Iltaa väritti taas outojen hyönteisten ilmestyminen (joiden John osoitti olevan vaarattomia seisomalla lampu alla hetkisen), ja yöllä heräsimme aseiden rätinään, kun paikalliset juhlivat varsin veristä Sansibarin vallankumousta (1964) ampuen ilmaan kaikella omistamallaan aseistuksella. Aivan talon vieressä oli ilmeisesti 57-millinen IT-patteri, joka jytisten nosti valojuovaryöppyjä yötaivaalle. Parvekkeelta saattoi erottaa kranaattien räjähdykset ilmassa kilometrien päässä. Outoa ilotulitusta kesti yli puoli tuntia.

kartalla

Swahili Divers – Murray’s Wall ja Coral Garden

Aamulla syvennyimme pohtimaan pahenevaa rahaongelmaamme. Totesimme, että käteisvarat riittävät juuri ja juuri sukeltamiseen, mutta syöminen pitäisi jättää väliin. Kyselimme asiaa Missionin vastaanottovuorossa olleelta kaverilta, joka vain totesi, ettei syytä stressata, lähtekää sukeltamaan ja miettikää sitten. Tällä kertaa vene vei meidät Misali Islandille, yhdelle legendaarisen kapteeni Kiddin huhutuista aarresaarista. Teimme taas leirin rannalle, ja lähdimme sukeltamaan. Ensimmäinen kohde oli Murray’s Wall, jonne sukellettiin hieman aiemmasta poiketen hypäten suoraan syvään veteen, laskeutuen pariinkymmeneen metriin ja antaen virran kuljettaa meidät seinälle. Edes sukelluksen suunta ei ollut ennakkoon tiedossa, vaan se riippui siitä mihin kohtaa seinää virta meidät kuljettaisi.Sukellus oli jälleen hieno, tosin ilmankulutukseni oli jostain syystä varsin holtiton. Ehkä auringonpolttamat häiritsivät, ehkä syväänveteen hyppy oli syönyt voimia, mutta joka tapauksessa sukellusaika jäi puoleen tuntiin. Misali Islandilla söimme lounaan ja kävimme jalkaisin tutustumassa saareen, joka on mielenkiintoinen koralleista muodostunut saari, jonka keskellä olevassa laguunissa kasvaa mangrovemetsää. Saari on täynnä koralliluolia, eikä ihme että tämän huhutaan olevan yksi Kiddin aarteen kätköpaikoista. Paikallisille luolat ovat pyhiä. Näimme myös suuren apinalauman miehittämässä vanhaa asumatonta kalastajakylää.

Toisen sukelluksen kohteena oli mahtava Coral Garden. Jyrkältä korallirinteeltä nousi omituisen muotoisia korallimuodostelmia, ja merenelämä oli ehkä vilkkaampaa kuin missään muualla. Kohokohta oli korallitorni, jonka kätköissä lymyili suuri mureena, ja jota kiersivät valtavat kalaparvet. Palattuamme Missionille, selvitimme, että ainoa tapa siirtää rahaa saarelle olisi Western Unionin postisiirto. Sen päätimme tehdä heti aamulla. Kuuntelimme illallisella muiden matkaajien, joista suuri osa oli avustustöissä jossain päin Afrikkaa, tarinoita moottori- ja polkupyörällä tehdyistä reissuista Intiassa, Nepalissa ja Etelä-Amerikassa. Päivällisen jälkeen kuisti täyttyi yhtäkkiä valtavasta määrästä ötököistä, jotka näyttivät aivan sudenkorennon ja lentomuurahaisen risteytyksiltä. Ne kiersivät lamppuja vajaan tunnin, ja katosivat.

kartalla

Swahili Divers – Devil’s Wall ja Ataturk’s Wall

Aamupalan jäkeen pakkauduimme Swahili Diversin avolava – Land Roveriin, ja matkasimme Serenan ajamana pomppien pitkin kuoppaista tietä satamalle. Paikalliset lapset juoksivat paljasjaloin automme perässä ja huutelivat “Mzungu!” “Mzungu!” eli “Valkoinen!” “Valkoinen!”. Oli selvästi havaittavissa, että olimme paikassa, jossa viettää aikaa kerrallaan vain n. 20 valkoihoista. Satamassa laitoimme auton parkkiin ja kahlasimme matalaa hiekkapohjaa Shamoo -nimiselle Tornado -moottorikumiveneelle, jota vauhditti kaksi 90 hevosvoiman Mercurya.Shamoo kyyditti meidät ripeää tahtia Chaken satamasta Intian Valtamerelle, jonka rannikon turkoosia väriä täplittivät tuhannet saaret. Ohitimme useita erikokoisia kalastusveneitä, joilla paikalliset hankkivat elantonsa. Mukana veneellä oli englantilainen pariskunta sekä ranskalainen pariskunta pienen tyttärensä kanssa. Oppaina toimivat John ja Serena, ja lisäksi venettä operoi kaksi paikallista työntekijää. Aluksi pysähdyimme pienelle saarelle, jonka hiekkarannalla vedimme päälle parin millin surffipuvut, ja jätimme osan porukkaa kyydistä. Ranskalaiset sukelsivat vuorotellen, siten että toinen katsoi tyttären perään kun toinen sukelsi.

Ensimmäinen sukellus tehtiin Devil’s Wall – nimisellä koralliseinällä. Veneestä hyppäsimme kristallinkirkkaaseen veteen, jossa mukanamme sukelsi ranskalaispariskunnan mies ja oppaana toimi John. Näkyvyys ja värimaailma ensimmäisellä trooppisten vesien sukelluksellamme oli uskomaton. Vajosimme meitä pitkin koralliseinää kuljettavassa virtauksessa 27 metrin syvyyteen, josta lähdimme hitaasti nousemaan kohti pintaa virtauksen kuljettaessa meitä eteenpäin ohi värikkäiden kalaparvien. Kauempana alhaalla, missä koralliseinä ehkä n. 50 metrin syvyydessä muuttui hiekkapohjaksi, näimme suuren rauskun. Vesi oli syvälläkin hyvin lämmintä, ja kolmen millin puvulla tarkeni hyvin. Liikkumisen vapaus verrattuna 7-millisellä sukeltamiseen oli omaa luokkaansa.

Reilun puolen tunnin sukelluksen jälkeen pidimme viidessä metrissä kolmiminuuttisen decon, ja nousimme ylös. Hetken vilkutelun jälkeen miehet kauempana kelluvassa Shamoossa huomasivat meidät, ja pienessä hetkessä olivat singahtaneet noukkimaan meitä ylös. Ajoimme takaisin saarelle, ja nautimme loistavan pasta- ja voileipälounaan. Poltimme itsemme pahemman kerran auringossa, vaikka yritimmekin pysytellä varjossa. Hyvä pohjarusketus ei alkuunkaan pelastanut aurinkovoiteen puuttumiselta. Parin tunnin tauon jälkeen meidät heitettiin uudelle paikalle, Ataturk’s Wall -koralliseinälle, jossa sukelsimme tällä kertaa ranskalaisnaisen kanssa.

Toinenkin sukellus oli fantastinen. Näimme suuren barracudan kolossaan, pari jättimäistä hummeria, pienen mustekalan ja myrkyllisen leijonakalan. Edelleen sukellustapa oli laskeutuminen seinällä 25 metriin ja jättäytyminen virran kuljetettavaksi. Näytin Johnille 35 minuutin kohdalla 50 barin merkin, John tarkasti kaikkien paineet, ja lähetti meidät pintaan jatkaen itse vielä hetken ranskalaisen kanssa. Pidimme kolmen minuutin etapin hiekkapohjalla lilluen. Pinnassa meidät poimittiin kyytiin, ja matkasimme saaren kautta takaisin Chakeen Missionille syömään päivällistä ja parantelemaan auringon polttamia nahkojamme.

kartalla

Sansibar Stone Town – Swahili Divers, Pemba

Herättyämme lähdimme tarpomaan säkit selässä kohti satamaa, jossa nousisimme MS Sepidehille, nopealle turbiinikatamaraanille joka heittäisi meidät pienelle Pemban saarelle. Aluksi kuljeskelimme pitkin satamaa pienten orientaatio-ongelmien vallassa, mutta hetken ihmettelyn ja muutaman kysymyksen jälkeen löysimme täynnä paikallisia olevan laiturin, jolle aluksemme saapui. Lastaus oli melkoisen kaoottinen, häijyltä buurilta näyttävä kippari huuteli käskyjä paatin henkilökunnalle, ja paikalliset yrittivät rynnistää laivaan niinkuin saari olisi uppoamassa heidän altaan. Lopulta saimme itsemme alukseen, ja pian voimakkaat koneet kiihdyttivät paatin vauhtiin kohti Pembaa. Sisustus matkustamossa oli varsin länsimainen ja mukava, ilmastointikin pelasi hienosti. Paikalliset, vanhana merenkävijäkansana, oksentelivat muovipusseihin.Mkoanin satamassa Pemballa käynnistyi sama hässäkkä kuin lastatessakin. Paikalliset rynnivät ja tönivät päästäkseen laivasta, ja on ihme ettei kukaan päätynyt mereen. Satamassa oli paikallisia “taksikuskeja” avolavapakettiautoista väsättyine takseineen, ja huutelemaassa “Swahili divers”. Hyppäsimme yhteen, ja pääsimme ottamaan tunnin verran lavasikaa matkalla Chake-Chakeen. Matkalta kuskimme poimi välillä kyytiin, välillä pudotteli kyydistä paikallisia. Lopulta päädyimme perille, eli Old Mission Lodgeen, Swahili Diversien sukellustukikohtaan.

Mission Lodgella selvisi, että Eland oli hoitanut hommansa loppuun asti, varaukset löytyivät kirjasta kuten pitikin, ja pääsimme heittämään rinkkamme huoneeseen. Se oli yksinkertainen, mutta riittävä. Yleisesti rakennus oli varsin hieno, erityisesti toisen kerroksen parveke oli varsin miellyttävä. Pihalla oli pieni puutarhamaja, ja alakerran kuisti toimi sekä ruokailutilana että keittiönä. Portailla pyöri melkoisen kuvottavannäköisiä, peukalon paksuisia ja parinkymmenen sentin mittaisia tuhatjalkaisia, joita talon useat kissat kiusasivat, ja siivooja lätki melkoisen tottuneen oloisesti eteisestä pihalle luudallaan.

Jossain välissä yksi sukelluskouluttajista, Serena, pyysi nähdä sukelluskorttimme, ja vei meidät laittamaan varusteemme kuntoon huomista varten. Sovimme seuraavan päivän sukelluksista, ja jäimme odottelemaan illallista. Tavan mukaan Mission Lodgella syötiin hämärän tultua alakerran kuistilla, johon kaikki asukkaat keräytyivät jakamaan matkatarinoita ja nauttimaan Missionin kokkien loistavasta grilliruoasta, jota he valmistivat pihagrillissä sitä mukaa ruokaa pöydässä kului.

kartalla

Simba Public Campsite – Zanzibar Stone Town

Aamupalalla Limo kertoili hilpeitä juttuja villisikojen yöllisestä retkestä, ilmeisesti hollantilaiset tytöt olivat erehtyneet ottamaan ruokaa telttaan, ja villisiat olivat kaataneet sen yöllä. Tytöt olivat itkeneet ulkona, ja Limo oli mennyt lohduttamaan “This will be the experience of your life!”. Me emme kyllä heränneet villisikojen aiheuttamaan mekkalaan. Yö oli ollut melko kylmäkin, mutta hyvissä makuupusseissa se ei haitannut. Viereisellä kukkulalla näimme pari norsua. Pakkasimme tavaramme ja aloitimme pitkän ja pölyisen ajomatkan kohti Arushaa. Matkalla Limo syötti meille sokerijuurikasta. Sanoi sen olevan hyvien hampaidensa salaisuus. Tiedä häntä, Limolla oli hampaistaan tallella noin puolet.Söimme lounaan ison (ja kalliin) matkamuistomyymälän terassilla, ja kävimme Arushassa nostamassa lisää rahaa. Sitten Hassan ja Limo vievät meidät lentokentälle. Sieltä kaksimoottorinen potkurikone heitti meidät Zanzibarin saarelle. Johnilla ja Lindalla oli ollut jotain ihmeellistä kahnausta jonkin paikallisen kanssa, joka oli luvannut tulla vastaan kun he saapuvat Arushasta. Kaikkien yllätykseksi kaveri todella oli lentokentällä taksin virkaa toimittavan pikkubussin kanssa. Pääsimme samaa matkaa Kiponda -hotellillemme, joka sijaitsi niin pienellä kujalla, ettei sinne mahtunut ajamaan autolla. Tilanne tuntui todella epämääräiselle, taksin mukana kulkenut paikallinen nappasi kassimme ja kiikutti ne epämääräisen näköiselle kujalle meidän hölkätessä perässä. Sitten sisään ovesta, jonka ei parhaalla tahdollakaan olisi voinut kuvitella johtavan hotelliin, ja pieneen vastaanottohuoneeseen jossa istuskeli pari valtavankokoista mustaa miestä jotka eivät osanneet sanoa englanniksi muuta kuin “Hello”.

Epämääräisestä alkuvaikutelmasta huolimatta asiat sujuivat. Takahuoneesta säntäsi pirteännäköinen nuori mies, joka puhui hyvää englantia. Hetken päästä olimme kirjautuneet sisään ja päässeet siistiytymään hotellihuoneeseen. Hotelli oli sokkeloinen, mutta hyvin mielenkiintoinen, eikä läheskään niin kehnotasoinen kuin ulkoapäin olisi voinut ymmärtää. Ylimmässä kerroksessa oli terassibaari josta näki merelle. Henkilökohtaisen huollon jälkeen suuntasimme tutkimaan kaupunkia.

Tarkoituksemme oli suunnata parin korttelin päässä sijaitsevaan rantaan, mutta lähdimme aivan väärään suuntaan. StoneTown on uskomaton jäänne menneiltä ajoilta, arabityyliin rakennettu labyrintti kapeine kujineen ja pienine putiikkeineen. Ilman ärsyttäviä valkoihoiseen takiaisen lailla tarrautuvia adidas -paitaisia hasiksenmyyjiä olisi näkymä voinut olla 1600-luvulta. Lopulta Janne onnistui suunnistamaan meidät auringon avulla rantaan. Etsimme kaupan, jossa Janne sai täydennettyä filmivarastojaan. Sitten aloimme etsiä ravintolaa.

Lopulta päädyimme rantaan Blues -nimiseen varsin hienoon ravintolaan, joka oli rakennettu suureksi osaksi pylväiden varaan veden ylle. Olimme juuri saaneet oluet pöytään ja ateriat tilattua kun Linda ja John ilmestyivät samaan paikkaan. Juttelimme niitä näitä, vaihdoimme sähköpostiosoitteita ja hyvän aterian jälkeen suuntasimme takaisin hotellille. Sen löytäminen ei ollutkaan aivan yksinkertaista. Parin kadunkulman ja umpikujan jälkeen olimme täysin eksyksissä vanhankaupungin sokkeloissa, jossa vesipiippua polttelevat vanhukset ja muut kadunvarrella istuskelijat katselivat meitä ihmetellen. Aloimme jo turhautua, kun ehkä noin kymmenen vanha poika tuli nykimään meitä hihasta: “Sir, are you lost?”. Sanoimme “Yes, Kiponda Hotel?”, ja seurasimme perässä. Viiden minuutin päästä olimme hotellilla, ja tuuppasimme pojalle kaikki taskunpohjalta löytyneet kolikot. Loppuillaksi menimme kattobaariin juomaan olutta ja kirjoittelemaan päiväkirjaa yön tukahduttavassa kuumuudessa.

kartalla